Tällä sivulla julkaistaan suomalaisten sateenkaarinuorten pohdintoja ja kertomuksia seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen kokemisesta ja niiden löytämisestä, arjesta, perheestä ja rakastamisesta.
”Tää on kuka mä oon” – sateenkaarinuoret äänessä
Setan videolla seitsemän sateenkaarinuorta – Alex, Armin, Emil, Jenni, Syksy, Valo ja Eva – kertoo elämästään ja ajatuksistaan. Millaista on olla sateenkaarinuori 2020-luvun Suomessa?
Sumu, 17
Minea, 14
En ole koskaan oikeastaan kokenut mitään seksuaalista vetovoimaa. Tai ehkä ihan vähän, mutta se ei ollut niin voimakasta. Olihan minulla kuitenkin ”ihastuksia”. Mutta pystyin silti olemaan heidän kanssaan kavereita ilman, että kerroin mun tunteista. En kuitenkaan ikinä seurustellut heidän kanssa. En kuitenkaan siitä pienempänä hirveästi miettinyt eikä se häirinnyt mua. Jossain murrosiän (noin 7. luokan talvi-kevät aikana) vaiheessa kuitenkin tajusin olevani aseksuaali.
Viime vuonna olin parisuhteessa tytön kanssa. En tajunnut mitä sanoin, kun hän kysyi, että ”aletaanko olla yhdessä?”. Kyseinen ihminen oli ihastunut minuun. Ennen kuin tapasimme, luulin olevani panseksuaali (voisin ehkä enemminkin sanoa panromanttinen aseksuaali). Kun viimein tapasimme pitkästä aikaa, se kuitenkin alkoi tuntua ahdistavalta. Se ei ollut mun juttu. Sitten silloin me erottiin. En tykkää siitä, että ollaan liian lähellä. En myöskään tykännyt pussailusta. Se tuntui mun mielestä ahdistavalta. Tajusin silloin, että olen aromanttinen aseksuaali. Ja myös viime vuonna huomasin, etten olekaan tyttö, luulin että olin trans. Huomasin kuitenkin, että olen agender eli koen olevani sukupuoleton. Tykkään kuitenkin käyttää termiä ”muunsukupuolinen”, kun puhun ittestäni.
Koulussa minua kiusataan, koska oon erilainen ja myös siitä, että olen sukupuoleton. Minua haukutaan ”eläimeksi”, ”peikoksi” ja niin edelleen. En tykkää siitä, että minua sanotaan tytöksi, se ärsyttää minua. Onneksi koulussani on sentään sukupuolineutraalit vessat, mutta sukupuolijaottelu kuitenkin vielä näkyy, esimerkiksi ”tyttöjen ja poikien pukuhuoneet”.
Myös osa opettajista (kuten mun luokanvalvoja) käyttää edelleen termiä ”tytöt ja pojat” kun puhuvat. En siis sano, että tyttöjä ei saisi sanoo tytöiksi tai poikia pojiksi. Julkiset vessat ovat kanssa ongelmia, koska nais- ja mies-jaottelu. Kuitenkin joudun menemään naisten vessaan.
Ja vielä tästä mun seksuaalisesta suuntautumisesta, kun sanon että olen aseksuaali, osa ihmisistä on sillee ”niinku mikä?” Se harmittaa, että moni ei tiedä mikä on aseksuaali. Ja myös se, että ihmiset olettavat minun olevan tyttö, vaikka en ole.
Kristiina, 15
Pitkälti kaikki kuulemani tarinat oman seksuaalisen suuntautumisen etsimisestä ovat olleet selviytymistarinoita, joissa pääosassa on muiden reagointi. Minulle oli alusta asti täysin ongelmatonta olla avoimesti kiinnostunut myös tytöistä. Olen asunut koko ikäni pienessä kylässä, jossa konservatiivisuus on huipussaan ja normit jylläävät. Vanhempani ovat seurakunnan talouspäällikkö ja lastensuojeluyksikön sosiaalityöntekijä. Olen elänyt lapsuuteni ympäristössä, jossa on opetettu, että homous on pelkkä vitsi ja kirosana. Jotain outoa ja kaukaista, joka ei koske minua.
Kuudennella luokalla sain elämäni ensimmäisen ystävän. En ateistina tiedä ketä kiittää siitä, että juuri häneltä sain ensimmäiset vaikutteeni itseen ja muihin suhtautumisesta, mutta hän opetti huomaamattaan minulle, ettei maailmassa ole mitään niin arvostettavaa kuin omana itsenä oleminen ja joukosta erottuminen.
Viettäessäni aikaa ihmisen, joka tulee yläasteella kouluun pillifarkkujen ja topin sijaan pinkissä mekossa, mustassa hupparissa, Nalle Puh-legginseissä, maihareissa ja viiden sentin pituiset tekoripset silmissään (kyllä, kaikki nämä samalla kertaa), kanssa, erilaisuudesta tuli minulle ihanne.
Ihastuin joskus tyttöihin, siksi että he näyttivät erilaisilta. Olin seurustellut vain poikien kanssa, kun kesänä ennen 15-vuotissynttäreitäni tutustuin vuotta nuorempaan naapurissani asuvaan tyttöön. Olimme olleet kavereita pari kuukautta, kun puhuessani 18v serkkuni kanssa hän sanoi, ettei kukaan puhu noin kauniisti ihmisestä, joka on pelkkä kaveri. Tunnemyrskyn ja kymmenien ilman syytä annettujen lahjojen jälkeen kerroin tytölle. Hänen mietittyään asiaa viikon kävelimme ulkona väkijoukossa käsi kädessä.
Tytön vanhemmat näkivat meidän halaavan keskellä katua puoli tuntia. He tajusivat heti mistä oli kyse, eivätkä hyväksyneet meitä. Tästä tuli riitaa myös meidän välillämme, ja näin jälkeenpäin ajatellen oli syy siihen, että erosimme riitaisesti ennen kuin ehdimme kunnolla edes aloittaa.
Omat vanhempani olivat huomanneet saman kuin serkkuni. Kerroin isälleni suhteesta ja hän sanoi tienneensä jo aikoja sitten ja olevansa onnellinen puolestani. Äiti ei kai hyväksy vieläkään, mutta ymmärtää olla hiljaa asiasta.
Olen panseksuaali, kiinnostun ihmisistä sukupuolta ajattelematta enkä ota stressiä siitä kenestä pidän. Ei kenenkään pitäisi. Viimeisin järkytys oli, kun ihastuin vastakkaista sukupuolta olevaan henkilöön puoli vuotta sitten luultuani itseäni lesboksi. Mikä olisi turhempaa kuin rajoittaa itseä saati muita siinä, kenestä pitää? Minä en ainakaan keksi mitään.
Mimmi, 16
En koskaan ole peitellyt tai hävennyt omaa seksuaalisuuttani. Vasta kun ihastuin ensimmäisen kerran tyttöön, tajusin etten olekaan ihan samanlainen kuin muut. Tyttöön ihastuminen tuntui silti aivan samalta kuin poikaankin. Vaikka en nähnyt seksuaalisuudessani mitään väärää, oli hankalaa kertoa vanhemmille, että seurustelen tytön kanssa. Jännitin turhaan, sillä kaikki hyväksyivät minut sellaisena kuin olin. Tyttöystäväni oli vaikea kertoa asiasta isälleen, mutta lopulta hänkin hyväksyi meidät täysin. En kuullut haukkuja tai lesbohuutoja, kunnes viime talvena rinnakkaisluokallani oleva kiltin oloinen tyttö esitti minulle erittäin loukkaavia ja kummallisia mielipiteitä homoista. Itkin koko koulupäivän. Olin vihainen ja järkyttynyt, koska minulle ei ollut ennen käynyt näin. Tyttöystäväni tuli hakemaan minut koulusta ja kävelimme ylpeinä käsi kädessä haukkujatytön ohi. Tapahtuman jälkeen minusta tuli vahvempi ja päätin etten tulevaisuudessakaan häpeä itseäni tai seksuaalisuuttani. Olen ylpeästi lesbo.
A., 17
Minua on aina ahdistanut ajatus siitä että pitäisi sopia johonkin lokeroon. Aluksi se käsitti vain seksuaalisen suuntautumisen, mutta vähitellen sukupuoleni kasvoi ulos F:stä jonnekin kohti M:ää.
Ala-asteella luokallani oli vain kaksi poikaa ja minä. Ihastuin palavasti toiseen heistä. Yläasteella oli jokunen vino. Eräs Emilia näytti kuumalta nyrkkeilyshortseissa. Tapasin netissä tytön. Rakastuin. Rakastelimme hänen kotonaan pimeässä. Aloimme seurustelemaan kaksi päivää myöhemmin. Olin lesbo. Olin bi. Olin pan. En tiennyt pätkääkään mikä olin.
Seurustelemme vieläkin, ja ihmiset olettavat meidän olevan lesboja. (Voi pojat miten vihaankaan sanaa lesbo.) En aina jaksa korjata ihmisiä kun he puhuvat asiasta, koska en tiedä miten. En tunne vetoa sen kummemmin miehiin kuin naisiinkaan, vaikka ajattelenkin ihmisten olevan kauniita ja mielenkiintoisia sukupuoleen katsomatta. Eipähän ainakaan kumppanini tarvitse olla huolissaan.
“Haluaakos poikakin kokeilla?” Lempivaatteeni oli kauluspaita. Halusin pelata jääkiekkoa enkä tehdä piruetteja. “Sulla on ihan miesten aivot”
Ensimmäisen kerran sukupuoleni ahdisti minua koulun liikuntatunnilla viime talvena. Tanssimme peilisalissa, ja tunsin olevani niin erilainen kuin kaikki muut vahattuine säärineen ja tiukkoine toppeineen. En ole siro enkä soma, eikä lanteiden seksikäs keinuttelu ole oikein juttuni.
Pyrin olemaan mahdollisimman androgyyni, sillä en koe kuuluvani kumpaankaan sukupuoleen. Seurustelukumppanini onneksi ymmärtää kaiken epätietoisuuteni, sillä on itsekin täysin samassa tilanteessa. En tiedä mikä olen, mutta onneksi minun ei tarvitse. Olen queer ei-mikään-sukupuoli.
A:n puoliso, 18
Minulla on sukupuoli. Vaikeaa siitä tekee se, että minun sukupuoltani ei tunnusteta olemassaolevaksi. Siinä missä jotkut transmiehet ja -naiset kuvailevat tietäneensä sukupuolensa jo lapsena, olen minä seikkaillut rajojen ulkopuolella koko elämäni.
En ole kovin androgyyni ihmisten silmissä, vaikka itse koenkin niin. Nykyään olen paljon feminiinisempi kuin ennen. Joskus nuorempana kukaan, joka ei tiennyt kumpi kirjain passiini oli merkitty, ei voinut sanoa sukupuoltani varmaksi. Lentokentällä metallinpaljastimen piipatessa minulta kysyttiin kumpi olen, jotta “oikea” tarkastaja voi tutkia minut. Ulkomailla joku pappa alkoi huutaa minulle, koska ajatteli minun olevan pitkätukkainen poika. Joku viheltää perääni, koska luulee minun olevan tyttö. Olen bindannut, peitellyt ja hävennyt rintojani, sekä pukeutunut mahdollisimman maskuliinisesti. Tein kaikkeni, etten paljastuisi, kunnes ymmärsin, ettei androgyynisyys tarkoita maskuliinisuutta. Minä rakastan olla myös feminiininen, vaikka se on pelottavaa. Jos olen puolisoni kanssa, ihmiset nopeasti katsottuaan lokeroivat meidät heteropariskunnaksi. Harvoin kukaan enää kyseenalaistaa sukupuoltani, vaan minut koetaan heti naiseksi. Se tuntuu pahalta, mutta en oikeastaan enää halua välittää siitä mitä muut minusta ajattelevat tai miksi he minut kokevat, kunhan saan näyttää miltä haluan.
Sukupuolestani puhuminen on vaikeaa. On helpompaa vain olla hiljaa, kun muut kutsuvat minua tytöksi. Vanhemmillenikaan en ole asiasta maininnut. Äskettäin kerroin heille, etten ole lesbo. Minusta tuntuu, että cis-sukupuoliset heterot eivät ymmärrä mitä minä käyn läpi tai ajattelen itsestäni, vaikka he yrittäisivätkin ymmärtää. Sukupuoleni ja seksuaalisuuteni eivät olisi minulle niin suuria ongelmia, jos muu maailma ei tekisi niistä sellaisia.